Euroopan on parannuttava siirtolaistorjunnan pakkomielteestä

Jussi Förbom
  
04.04.2012.

Siirtolaiset matkustavat Afrikasta Eurooppaan lukuisista eri syistä, mutta viimeistään silloin, kun Euroopan rannikko häämöttää, heidän tilanteensa muuttuu humanitääriseksi katastrofiksi. Mitä Euroopan on tehtävä, jotta se voi pyristellä irti häpeästä, jonka siirtolaisten epäinhimillienn kohtelu sen päälle langettaa?

“On hyvin lähellä rikosta ihmisyyttä vastaan laittaa epätoivoisia ihmisiä veneeseen ja työntää heidät Välimerelle kuolemaan. Tällaisen hallinnon tulee vastata teoistaan.”, Italian ulkoministeri Franco Frattini sanoi elokuussa 2011. Hänen mukaansa Muammar Gaddafi oli päättänyt tukahduttaa Lampedusan saaren Italiassa kymmenillä tuhansilla “laittomilla siirtolaisilla” kostoksi siitä, että Italia oli liittynyt Naton Libya-operaatioon.

Keitä nämä “kymmenet tuhannet” sitten olivat? Ainakin niitä Saharan eteläpuolisesta Afrikasta kotoisin olevia siirtolaisia, jotka olivat aiemmin pyrkineet Libyan kautta Eurooppaan mutta joita Italia oli kieltäytynyt ottamasta vastaan. Sen sijaan Berlusconi oli tehnyt Gaddafin kanssa sopimuksen, jonka mukaan Lampedusalle pyrkineet siirtolaiset palautettiin Libyan epäinhimillisille pakolaisleireille. Italian viranomaiset eivät siis “työntäneet epätoivoisia ihmisiä Välimerelle kuolemaan”, vaan pelastivat heidät merihädästä ja kuljettivat sitten Libyaan kohtuuttomiin olosuhteisiin.

Mutta kuten Frattini sanoo, “tällaisen hallinnon tulee vastata teoistaan”, ja niinpä Euroopan ihmisoikeustuomioistuin tuomitsi Italian äskettäin Euroopan ihmisoikeussopimuksen loukkaamisesta, tapauksesta, joka sattui jo toukokuussa 2009. Sittemmin eurooppalaisten poliitikkojen ja viranomaisten pakkomielle afrikkalaissiirtolaisten torjumisesta ja jopa heitteillejätöstä on vain äitynyt.

UNHCR arvioi, että jopa 1500 ihmistä kuoli yrittäessään ylittää Välimerta vuonna 2011. Suurin osa menehtyneistä on pelottavan helppo unohtaa, sillä tragedioihin johtaneiden tapahtumasarjojen yksityiskohdat hukkuvat yleensä mereen ihmisuhrien mukana.

Toisin kävi kuitenkin niiden 72 afrikkalaisen kohdalla, jotka 26.3.2011 lähtivät pienellä kumisella veneellä Tripolista kohti Lampedusaa. Matkustajista 62 kuoli merellä, heidän joukossaan kaksi vauvaa. Eloonjääneet ajautuivat 15 päivän harhailun jälkeen takaisin Libyan rannikolle, jossa Gaddafin miehet ottivat heidät vangiksi. Tämä lienee ollut eurooppalaisten viranomaisten mieleen. Pahaksi onneksi selviytyjät kuitenkin kertoivat vankilasta päästyään julkisuuteen, etteivät viranomaiset olleet edes yrittäneet pelastaa pulassa olleita ihmisiä. Asiasta kiinnostui myös Euroopan neuvoston parlamentaarinen yleiskokous, joka päätti tutkia, mitä todella oli tapahtunut. Hollantilaisen kansanedustajan Tineke Strikin laatima suorasanainen raportti on tyly kertomus viranomaisten välinpitämättömyydestä ja vastuutyhjiöstä.

Raportissa, kuten myös lukuisissa The Guardianin jutuissa, tapaus käydään läpi seikkaperäisesti. Olennainen kiteytys on, että kun vene, johon salakuljettajat olivat tilan säästämiseksi lastanneet vain minimimäärän vettä, ruokaa ja polttoainetta, oli ollut merellä 18 tuntia, sen “kapteeni” soitti satelliittipuhelimella hätäpuhelun Italiassa asuvalle eritrealaiselle papille. Tämä välitti hätäviestin Italian meripelastuskeskukselle, joka puolestaan lähetti tiedon veneen sijainnista alueella kulkeville laivoille. Viestin sai myös Nato, joka ei syystä tai toisesta reagoinut siihen.

Eloonjääneet ovat myös kertoneet, että pian hätäpuhelun jälkeen veneen luo ilmestyi sotilashelikopteri, joka pudotti matkustajille vesipulloja ja keksejä ja viestitti palaavansa takaisin, mutta ei koskaan palannut. Kymmenentenä päivänä, kun puolet matkustajista oli jo kuollut, suuri sotalaiva ilmestyi veneen läheisyyteen, mutta seilasi ohitse. Raportin mukaan sen paremmin helikopteria kuin laivaakaan ei ole kyetty identifioimaan.

Naton ja Italian viranomaisten täydellinen epäonnistuminen herättää lukuisia kysymyksiä. Vakavin keskustelu on kuitenkin käytävä siitä, onko Euroopan viranomaisilla tahtoa ja kykyä ottaa opikseen ja alkaa työstää afrikkalaisiin siirtolaisiin kohdistuvaa pakkomiellettään, jonka mukaan nämä ovat aina ensisijaisesti riski maanosan turvallisuudelle ja hyvinvoinnille. Välimeren rannoilla kyse ei nimittäin ole enää siirtolaisten vastaanotosta tai perusoikeudet takaavasta turvapaikkaprosessista, vaan rikollisiksi leimattujen ihmisten jahtaamisesta ja nöyryyttämisestä. Tästä kantavat vastuun kaikki EU:n jäsenvaltiot, kuten rajaturvallisuusvirasto Frontexin pääjohtaja Ilkka Laitinen mielellään muistuttaa.

Vastuun kantaminen ei tarkoita sitä, että monista eri syistä Eurooppaan pyrkivien ihmisten ihmisoikeudet merkitsevät sitä vähemmän, mitä lähemmäs Eurooppaa he pääsevät. Tai että heitä voi kohdella miten tahansa, koska lopullinen tavoite on kuitenkin työntää heidät takaisin Afrikkaan. Raja tulee jossain vaiheessa vastaan, myös rajaviranomaisille, ja silloin on vetotekijöiden sijaan alettava eliminoida työntötekijöitä.

Tagit: , , , , , ,

Jätä kommentti

Nimi(pakollinen)

Email

Verkkosivusi

Kerro mielipiteesi

    Jussi Förbom
    Förbom on vapaa toimittaja ja tietokirjailija, joka julkaisee syksyllä kirjan Maahanmuuttoviraston turvapaikkakäytännöistä.

    TUOREET KOMMENTIT

    Arkisto
    • 2013 (1)
    • 2012 (40)