Kuka blokkaa ja kenet

Aleksi Lilleberg
  
08.06.2012.

Toissa viikolla Frankfurtissa, Euroopan  pankkimaailman sydämessä, nähtiin tavallisesta poikkeava näytelmä. Tuhannet troikan kurjistamispolittiikkaan kyllästyneet mielenosoittajat kokoontuivat viranomaisten kieltämiin mielenosoituksiin. He osoittivat mieltään huolimatta tuhansista mellakkapoliiseista, jotka oli lähetetty estämään mielenosoitukset, hinnalla millä hyvänsä. Tapahtuman nimi Blockupy tuli yhdistelmästä block ja occupy. Occupy-liikkeeseen ja blokkaamiseen viitaten sen tarkoitus oli toimia näiden kahden synteesinä.

Blockupy Frankfurt

Poliisi sai mitä halusi. Tuhannet mielenosoittajat jokaisen mielenosoituksen hajottamisen tai massapidätyksen jälkeen alkoivat yhä uudelleen ja uudelleen kokoontua pieninä ryhminä, jotka alkoivat muodostaa suurempia. Poliisi pystyi silti ennemmin tai myöhemmin saartamaan ja lakkauttamaan kaikki mielenosoitukset. Tämä tosin vaati niin valtavia toimenpiteitä, että poliisit tekivät kaikesta muustakin liikekeskustan toiminnasta mahdotonta. Mielenosoittajat eivät tukkineet kaikkia katuja, metroasemia ja muuta toimintaa keskustassa. Mielenosoituksia estäessään poliisi kuitenkin teki teki sen. Blockupy siis tosiaan pysäytti bisnes as usualin, vaikkakin eri tavalla kuin osallistujat olivat suunnitelleet.

Arvioista riippuen lauantain mielenosoitus keräsi 20 000 – 30 000 osallistujaa. Samalla se oli viikon ainoa mielenosoitus, joka oli sallittu ja johon oli mahdollista tulla laajemmalta alueelta. Kuitenkin protestien Occupy-osuus jäi vähäiseksi. Puoli vuotta aivan finanssimaailman keskuksessa sijainneen Occupy-leirin oli tarkoitus toimia mielenosoittajien tukikohtana, mutta se häädettiin Blockupy-tapahtuman ajaksi. Viranomaiset kuitenkin lupasivat, että leiri saa jatkua Blockupyn jälkeen.

Eurooppa on kriisin kourissa jo neljä vuotta. Lama, jonka taittumisen on vuodesta 2008 lähtien ennustettu alkavan lähiviikkoina, on saanut Euroopan natisemaan liitoksistaan. Samalla se uhkaa mullistaa sen, miten ymmärrämme maailmantalouden. Koko ajan käy selvemmäksi, ettei tällä kertaa ole kysymys ainoastaan joidenkin raaka-aineiden kallistumisesta. Kyse on koko finanssikeinotteluun perustuvan kapitalismin kriisistä.

Vasemmisto on kriisin alusta lähtien sanonut, että loputtoman voitontavoittelun ja alati kasvavan keinottelun logiikka vie meidät väistämättä tällaisiin kriiseihin. Siitä huolimatta vasemmisto ollut kyvytön tarjoamaan uskottavaa vaihtoehtoa pankkiirien pelastamiselle. Samalla muun yhteiskunnan menoista leikataan ja siten vain pahennetaan kriisiä. Monissa maissa populistinen, nationalistinen ja jopa fasistinen oikeisto on saanut aikaan vasemmisto suuremman kannatuksen kasvun. Huolimatta siitä, että tässä tilanteessa juuri vasemmistolaisten ratkaisujen luulisi olevan suosittuja.

Samaan aikaan kun institutionaalinen vasemmisto on saanut aikaan vaatimattomia tuloksia, on syntynyt uusia liikkeitä, jotka ovat tarttuneet kriisiin ja sen luomaan ahdinkoon. Näistä merkittävin lienee Occupy-liike. Se on pystynyt kehittymään ja laajenemaan hurjalla vauhdilla ja alle vuodessa siirtynyt kaikkiin Euroopan ja Pohjois-Amerikan suuriin kaupunkeihin.

Liikkeelle on ollut ominaista kieltäytyminen kaikesta yksimielisyydestä ja selkeiden yhteisten vaatimusten taakse asettumisesta. Moninaisuuteen ja moniäänisyyteen pyrkiminen on ollut liikkeen vahvuus ja mahdollistanut sen nykyisellään, mutta tämän taktiikan rajat ovat tulossa vastaan. Occupy-liikkeelle on ollut tyypillistä korostaa sisäistä keskustelua ulospäinsuuntautuneen viestinnän kustannuksella. Kaikkea sisäisen yksimielisyyden vaatimista on pyritty välttämään. Taktiikan onnistumisesta Frankfurtissa puhui selvää kieltään se, että Occupy leirin annettiin olla paikallaan ja rauhassa, liikekeskustan pääkallonpaikalla, puoli vuotta. Kaupunki kuitenkin hääti leirin protestien ajaksi. Heti kun asetettiin selkeitä tavoitteita ja vaatimuksia sekä nimetttiin viholliskuvia.

Blockupy oli kriisin alkamisen jälkeen ensimmäinen tapahtuma, jossa välittömässä kriisissä olevien maiden ulkopuolella pystyttiin rakentamaan suurta ja aloitteellista mobilisaatiota. Aiemmat mielenilmaukset Pohjois-Euroopassa eivät ole pystyneet rikkomaan uutiskynnyksiä yhtä laajasti eikä niiden viesti ole tavoittanut omien aktivisti ympyröitä laajempaa joukkoa. Varsinkin Saksassa, maassa joka on tähän asti säilynyt kriisin voittajana, tilanne oli nyt toinen. Merkittävää tässä on määrällisten tavoitteiden lisäksi se, että hyvin moninaisessa joukossa ryhmiä ja ihmisiä pystyttiin rakentamaan yhtenäisyyttä ja solidaarisuutta. Huolimatta huomattavasta repressiosta ja kansalaisoikeuksien polkemisesta, joka olisi jossain toisessa tilanteessa saanut suurimman osan mielenosoittajista haluamaan vain luvallista toimintaa, jotta he välttyisivät pidätyksien ja voimatoimien ikävyyksiltä. Sadoista pidätyksistä, kymmenistä hajoitetuista mielenosoituksista ja jopa 15 000 poliisin uhkaavasta joukosta huolimatta lauantaina kaduilla oli entistä päättäväisempi, laajempi ja moninaisempi joukko mielenosoittajia.Näin moninaisten taktiikoiden ja toimijoiden solidaarista yhteistoimintaa ei Euroopassa nähdä joka vuosikymmen.

Kaksi viimeistä vuosikymmentä on niin Suomessa kuin muussakin Euroopassa vallinnut vahva oikeistohegemonia. 2000-luvun alussa globalisaatiokriittinen liike pystyi murtamaan puheen historian lopusta ja palauttamaan ajatuksen siitä, ettei yhteiskunnallisten kamppailujen aika ole ohi. Nyt neljä vuotta kriisin alkamisen jälkeen luulisi kaikille olevan selvää se, ettei uusliberaalipolitiikka luo alaspäin valuvaan rikkautta. Päinvastoin se synnyttää kriisin, jonka avulla pyritään siirtymään talouden kriisin hallintaan ja hylkäämään kaikki vähänkään demokraattiset prosessit. Käytännössä tämä johtaa siihen, että troikka voi välttämättömän kriisinhallinnan nimissä päättää mistä tahansa talouden kysymyksestä.

Samaan aikaan oikeistolainen hegemonia on heikommassa asemassa kuin vuosikymmeniin. Se, että Saksa joutuu turvautumaan massiiviseen poliisin repressioon ja mielenosoitusten kieltämiseen, todistaa mielenosoitusten osuvan arkaan kohtaan, joka ei kestä enempää päivänvaloa. Kaikkein leikkausohjelmien tuoma kurjuus ei tule poistamaan sitä, että pankkiirien pelastusohjelmat eivät kriisiä ratkaise. Ne vain varmistavat sen, ettei talous voi lähteä uuteen nousuun. Euroopan talous on finanssikeinotteluun ja jatkuvaan kasvuun perustuvan talousjärjestelmän takia riekaleina. Eikä tämä kriisi voi tulla ratkaistuksi ilman taloutemme perustan muutosta. Pankkiirien pelastaminen leikkaamalla sosiaalisia menoja voi siirtää konkurssia pidemmälle tulevaisuuteen. Silti sen siirtäminen vain uusintaa kriisin syitä ja tuottaa sivutuotteena entistä suurempaa taloudellista epätasa-arvoa.

Voiko Blockupy olla uusi liike, joka muuttaa jotain merkittävää? Uskon että se riippuu kahdesta asiasta.

1. Blockupyn tulee laajentaa liikehdintäänsä paikallisille tasoille. Nähtäväksi jää, ovatko vaatimukset toisenlaisesta kriisinhallinnasta jotain, johon Euroopassa voidaan uskoa ja joiden ympärille organisoidutaan. Murtaakseen nykyisen hegemonian, tulee Blockupyn palauttaa kriisinhallinta demokratian piiriin. Pois troikan diktatuurista.

2.  Voivatko useat mobilisaatiot rikkoa nykyisen kriisinhallinnan hegemonian? Samalla voisi muuttua myös käsitys siitä, miksi maailmantalous ylipäätään on kriisissä ja mitä sen suhteen pitäisi tehdä.


Jätä kommentti

Nimi(pakollinen)

Email

Verkkosivusi

Kerro mielipiteesi

    Aleksi Lilleberg
    Lilleberg on monissa kansalaisliikkeissä toiminut veijari, jonka mielestä on aina ollut parempi vallata talo tai katu kun lähettää vetoomus.

    TUOREET KOMMENTIT

    Arkisto
    • 2013 (1)
    • 2012 (40)